Kevätkausikin on jo pitkällä työväenopiston akvarellimaalauskurssilla, mutta olenko oppinut mitään? Syksyllähän uudesta maalausharrastuksestani innostuneena ilmoittauduin opiskelemaan. Haaveena oli sisäistää akvarellin syvin olemus – veden ja pigmentin symbioosi. Oppia käyttämään vettä hallitusti, saamaan aikaan kauniita laveerauksia ja toisaalta myös teräviä yksityiskohtia ilman, että väri leviää hallitsemattomasti.

Jep. Olen toki oppinutkin – teoriassa. Tiedän, mitä tarkoittaa abstrahointi tai aksentti. Käytännössä ei onnistu. Omasta mielestäni hyvinkin abstrahoitu elementti on kuulemma edelleenkin liian yksityiskohtainen. Ja liian usein huomaan yrittäväni korjata jotain (omasta mielestäni) väärin leviävää väriä… 😉

Siispä vieläkin käyn sisäistä taisteluani siitä, kannattaako minun ollenkaan edes pyrkiä pois tästä pilkunviilaaja-pipertäjän tyylistä, joka työstää ja työstää kunnes a) paperi on mennä rikki, b) työ ei enää muistuta akvarellia millään muotoa tai c) saattaa vihdoin olla jotakuinkin tyytyväinen työhön.

Kaksijakoista. Ihailen suuresti akvarellimaalauksia, joissa hyvin pelkistetyillä väripinnoilla ja vain muutamilla tarkemmilla elementeillä pystytään esittämään kaikki tarpeellinen. Josta katsoja näkee heti, mitä maalaus esittää, mutta tarkemmin katsomalla löytyy paljon lisää oivaltavia yksityiskohtia sekä värien ja sävyjen vaihteluilla aikaansaatua kolmiulotteisuutta tai etäisyyden tuntua. Minä vaan en siihen pysty. Vielä? Ehkä jatkan sinnikkäästi pyrkimystäni pois ylenmääräisestä työstämisestä – tai luovutan ja uskon vihdoinkin, että pikkutarkka piperrys on minun kädenjälkeni ja jätän suosiolla lennokkaat laveeraukset niille, ketkä sen hallitsevat.

Opistossa maalattu työ: ”Esityksen jälkeen”. Tavoite oli saada työstä utuisen pehmeä. Mutta pipertämiseksi meni, lopputulos ei oikein vastaa sitä mielikuvaani, mihin pyrin.

Omin päin maalattu akvarelliharjoitus Anna Masonin tekniikalla ja ohjeilla (malli kirjasta The Modern Flower Painter).

Kumman tyylin valitsen?